PERUSKOULU

On vaikeaa ja samalla helpottavaa ajatella että mun peruskoulu on nyt ohi. Näihin yhdeksään vuoteen on mahtunut äärettömän paljon itkua, naurua, ystäviä, tapahtumia, oppimista sekä ennen kaikkea kasvamista. 

Mä en muista ala-asteen ensimmäisistä luokista oikeastaan mitään, ainoastaan hajanaisia tapahtumia: se kun mut heitettiin lumihankeen selälleen tai kun löydettiin opettajan kaapista ikivanhat alushousut. Viidennen ja kuudennen luokan muistikuvat alkaa olla selvempiä: mun ensimmäinen ihastus, riidat sekä ehdottomasti meidän tiivis porukka, jonka kanssa pelleiltiin ja tehtii välillä typeryyksiäkin. 

Kuudennen ja seitsemännen luokan kesälomalla mä sain tietää, mille luokalle pääsin. Listat luokista ja niiden oppilaista oli teipattu koulun oveen, ja mun kaveri oli käynyt ne katsomassa, laittaen mulle viestiä, kuinka meidän pikkukoulun 5 tulevaa yläkoululaista oli jaettu. Meitä oli yksi poika ja neljä tyttöä, ja jakauduttiin kolmelle luokalle. Mun onneksi en jäänyt yksin, vaan sain edes jonkun tutun samalla luokalle.

7A. Se oli mun luokka, kun aloitin yläasteen. Ensivaikutelma oli neutraali, osa porukasta oli hiljaisia, osa äänekkäitä. Osa kuului siihen suositumpaan porukkaan, osa oli selvästi syrjittyjä. En oikeastaan muista seitsemänneltä luokalta melkein mitään meidän luokkaan liittyvää, ainoastaan Kalajaisten retkipäivän kun vietettiin aikaa poikien huoneessa, sekä meidän teatteripäivään suunnitteleman näytelmän.

Mä muistan kuitenkin paljon muuta seitsemännestä luokasta. Ihan liikaa kyyneleitä ja itsensä häpeämistä, se kun yritin joka aamu esittää kipeää ettei tarvitsisi mennä kouluun, saada joku viemään sut autolla ettei tarvitsisi mennä bussilla. Se, kun en kehdannut pitää hupparia auki, koska pidin itseäni läskinä. 

Kolme ihmistä. Ne kolme ihmistä aiheutti suurimman osan mun kyyneleistä. Kun sitä nykyään ajattelee, ei mun kiusaaminen edes ollut kovin vakavaa. Muhun ei koskaan koskettu lukuun ottamatta lumipallojen heittelyä ja sitä, että mun päälle syljettiin vettä. Jo kuitenkin se, että mulle huudeltiin aina kun kävelin ohi satutti, ja laskin vähän ujon ja epävarman tytön itsetunnon nollaan. 

Kahdeksannella luokalla kaikesta tuli helpompaa. Mä uskalsin pitää omaperäisempiä vaatteita, sellaisia mistä oikeasti pidin. Mä tapasin mun nykyiset parhaat ystävät ja vietin aikaa mun kaveriporukan kanssa. Kiusaaminen väheni melkein nollaan. Mun itsetunto kohosi pikku hiljaa. Mä kuitenkin myös aloin vetää läskiksi koulussa, ja se näkyikin todistuksessa kun matikan numero oli 5 ja ruotsin numero 6.

Kaikkein onnellisin ajanjakso mun elämässä on kuitenkin varmaan ollut kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välinen kesäloma. Mä tein kerrankin muutakin kuin vain istuin kotona. Rippileiri oli huippu ja siellä oli ihan huippuporukka, ja vietin muutenkin aikaa meidän kaveriporukan kanssa. 

Yhdeksäs luokka oli sekä vaikea että ihana. Mulla meni välit sen aikaiseen parhaaseen ystävääni. Toisaalta tapasin paljon ihania ihmisiä joista tuli mulle nopeasti tosi tärkeintä. Mun itsetunto alkaa olla nykyään jopa hyvä. Mulla on ihana kaveriporukka ja kahdeksannen luokan vaikeuksien jälkeen mun todistuksen numerot kohosi huomattavasti. 

7. luokka, 8. luokka ja 9. luokka

Entä mitäs nyt, kun peruskoulu on ohi? Mä vietän huippukivan kesäloman, tapaan kavereita ja käyn tapahtumissa. Sen jälkeen mä meen lukioon. Vaikka lukio onkin samassa pihapiirissä kuin yläaste, tää näin kliseisesti sanottuna tutuu ihan uudelta alulta. Mä voin olla alusta lähtien sitä mitä oon, tavata uusia ihmisiä ja nauttia. Mä voin itkeä, nauraa, saada ystäviä, kokea erilaisia tapahtumia, oppia, ja ennen kaikkea kasvaa. 

Hyvää kesälomaa kaikille! ♥